motivaatiopuhetta

Aina välillä mulle tulee todella voimakkaita elämäntapamuutos-motivaatiokohtauksia. Yleensä joku tyytymättömyys aiheuttaa vahvan tarpeen muutokseen, mikä vyöryttää tekemisen puuskan, jonka johdosta syntyy suunnitelmia, excel-taulukoita, kuvia, päätöksiä ja motivaatiopuheita.

Hyvin usein motivaatio jossain vaiheessa kuitenkin laimenee, jopa unohtuu. Elämä on takaisin ennallaan.

Don't get me wrong, though! Oli aika, jolloin laihduin melkein 30 kiloa yhdeksässä kuukaudessa tiukan tarkalla dieetillä, jossa noudatin orjallisesti itselleni tekemiäni ruokapäiväkirjoja, jotka muuttuivat päivä päivältä hullumaksi. Kello 15:45: 15g maapähkinöitä. Kello 17:05: 50g tomaattia. Jne.

Lopulta tuli hetki, jolloin kamelin selkä katkesi. Halusin syödä suklaata. Pannukakkua. Keksejä, karkkia, kahvikakkuja, pipareita. Kaikki herkut kävi, sellaisetkin joista en ollut aikasemmin ikinä pitänyt. Koko painoa en takaisin saanut, mutta siitä alkoi painotasapainottelu, joka aina välillä onnistuu paremmin ja aina välillä huonommin.

Niin, olenhan mä myöskin monta kertaa muuttanut elämääni tyytymättömyyksieni puuskissa esimerkiksi työnsuhteen. Yhden avioeronkin otin.

Uutta itsekuri-laihdutus vimmaa en ole saanut. Monta kertaa yrittänyt sillä varjolla, että onnistui tämä ennenkin, mutta aina se jää johonkin kiinni. Olen kovasti koittanut mikä sen motivaation lopulta hävittää. Onko joku himo yksinkertaisesti niin voimakas? Onko tyytymättömyys lopulta kuitenkin niin vähäistä?

Tällä kertaa pohdinnassani tulin siihen tulokseen, että ellei päämäärä ole kertakaikkiaan jotain aivan käsittämättömän hienoa, on motivaatiota vaikea ylläpitää. Muistan aikoinaan sen super-laihdutuksen kanssa kuinka mietin kuinka paljon kivempi ja kauniimpi ihminen musta tulisi, kuinka paljon saisin hyväksyntää ja oppisin asioita ja minusta pidettäisiin. Se kaikki oli todella tavoittelemisen arvoista.

Nyt tiedän, ettei todellisuus ihan niin ruusuista olekaan. Kyllä, monesti sain paljon enemmän huomiota osakseni. Loppujen lopuksi olin kuitenkin edelleen sama minä, jonka luonne ei muuttunut, vaan samoja tyyppejä ärsytin ja samat tyypit tykkäsi musta. En oppinut juurikaan sen paremmin tanssimaan, vaan menin ihan luonnollista kehitystä, joka tulee kun käy tanssitunneilla. Ja ennen kaikkea: elämään tuli sellaisia ikäviä asioita kuten tarve ottaa avioero ja pistää koko pakka sekaisin.

Niitä muistellessa laihdutuksen päämäärä tuntuu jotenkin vähemän glamöröösiltä. Toisinaan kuitenkin kaipaan sitä kevyttä, pientä tyttöstä, joka silloin olin. Realiteetti kuitenkin iskee vastaan ja kertoo, että musta tuskin koskaan enää sellaista tulee, ja nyt ehkä kannattaisi vaan pitää kiinni siitä motivaatiosta, joka nyt on syntynyt.

Motivaatiohetkinä kannattaisi varmaan kirjoittaa muistiin ajatuksia, jotta myöhemmin voisi lukea miksi asiat on tärkeitä ja tavoittelemisen arvoisia.

öisiä ideoita

Me yritettiin mennä ajoissa nukkumaan. Puolen yön aikaan kuitenkin valo vielä paloi ja jompi kumpi muistutti, että huomenna pitäis taas olla töissä, unta olisi melkolailla tärkeää saada.

Valot sammui. Kumpikaan ei nukahtanut hetkeen - tai näin mä ainakin kuvittelin, kunnes Hoon puolelta alkoi kuulua tuttua, turvallista tuhinaa. Mä huokasin, pyörähdin, asettelin itseäni ja nousin lopulta ylös.

Näin öisin tulee tehtyä, ajateltua ja päätettyä kaikkea kummallista. Ehdin tossa pyöriskellessäni miettiä kaikkea menneisyydestä tulevaisuuteen, töihin (tottakai), elämään ja parisuhteeseen liittyvää. Mietiskelin eri biisejä, kuuntelin Hoon hengitystä ja pohdin sitä miten sitä ihminen vuosien saatossa muuttuu. Koska musta tuli kolmekymppinen? No okei, varsinaisesti se tapahtui tammikuussa, but that's not the point.

Nousin siis lopulta ylös, punnitsin pitäiskö katsoa jakso uusinta addiktiota, Two guys, a girl and a pizza place (tai jotain sinne päin), vai surffata vaan verkkoa. Valitsin jälkimmäisen.

Näin puolta tuntia myöhemmin huomasin tilanneeni keittokirjan netistä. Ensimmäinen kerta tämäkin.

Yö, tämä ihmisen varjopuoli.

Nyt olisi varmaan hyvä aika kömpiä takaisin sänkyyn ja yrittää vähän tiukemmin nukahtamista.

kuin eläkeläiset

Mä heräsin sunnuntaiaamuna ensimmäisen kerran varttia vaille seitsemän. Oksetti ja pyörrytti. Krapula. Ei oo reilua kolmen alkoholiannoksen jälkeen saada tämmöstä krapulaa. Painoin silmät tiukasti kiinni ja päätin nukahtaa uudestaan. Ja nukahdin sellaseen terävään, epämukavaan uneen.

Yhdentoista aikaan nousin ylös. Aamu oli kalpea ja luotaantyöntävä, ei ollenkaan sellanen kuin sunnuntaiaamun pitäis olla. Kutsuva, pekonin ja tuoreen leivän tuoksuinen, puhtaita vaatteita ja pintoja ja kaikkea.

Joo ei. Meidän sunnuntaiaamu oli sotkuinen, pahoinvoiva ja torjuva.

Yritin siivota vähän, mutta Hoo kiersi kätensä mun ympärille ja huokas ettei ollut vielä ihan yhtä valmis ryhtymään näin reippaaksi. Käperryttiin siis molemmat sohvalle katsomaan jotain satunnaisia sitcomeja.

Iltapäivästä vähän niinkuin yritettiin nousta, mutta päästiin tasan makuuhuoneeseen, kun nukahdettiin takasin sänkyyn. Tällä kertaa uni houkutteli ja upotti. Hoon käsivarret mun ympärillä, sylikkäin nukuttiin tunteja - kello oli puoli seitsemän kun herättiin.

"Me ollaan ihan valmiita eläkeläisiksi", Hoo virnisti unisesti. Noustiin ylös syömään suklaajätskiä.

kotona, ei sveitsissä.

Torstaiaamupäivää töissä. Edellisenä päivänä oli tullut ilmoitus, että alihankkijan projektipäällikkö lopettaa projetkin ja etsii vähemmän stressaavan työn. Saman päivän aikana kuitenkin löydettiin uusi projetkipäällikkö, joka lupasi aloittaa hommat parin viikon päästä. Vanha päällikkö tätä viikkoa kotona sairastamassa.

Päätettiin siis yhteistuumin, että menisin torstaiaamupäiväksi alihankkijalle, projekti assistentin henkiseksi tueksi ja katsoisin että hommat siellä hoituu kuten pitää. Iltapäivästä ihan vaan viimeset langan pätkät kiinni ja sitten lähtisikin jo lento Sveitsiin.

Yhdentoista aikaan kävelin rivakoin askelin toimiston vessaan ja oksensin aamukahvit pihalle.

"Varmaan stressiä", ajattelin ja menin takaisin sorvin ääreen. Kyllä tää tästä kun pääsen kotiin ja siitä pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin.

Kahden maissa, kun viimein pääsin tekemään lähtöä kotiin, kävin vielä uudelleen vessassa, varmistamassa etten ainakaan kotimatkan aikana alkaisi oksentaa. Kotona samantien telkkari päälle, närästyslääkkeitä vatsaan ja yritin saada ajatukset muualle.

Kolmen aikaan närästyslääkkeen kanssa nauttimani vesilasillinen lensi pihalle. Yritin lepyytellä vatsaa banaanilla.

"Meidän pitäisi kohta lähteä että ehditään lennolle", Hoo muistutti. Katsoin sitä avuttomana ja kävin poistamassa banaanin.

"Soita vakuutusyhtiöön ja kysy saadaanko matkavakuutuksesta lippujen rahat takasin."

Hoo soitteli, ja sai lupauksen rahoista. "Lähdetäänpä seuraavaksi lääkäriin."

Mentiin Mehiläiseen, jossa itkua pidätellen kerroin että on ihan hirveä olla ja kokoajan vaan oksetaa ja Sveitsiin olis pitänyt lähteä. Eestiläinen, keski-ikäinen mieslääkäri oli sympaattinen, neuvoi käymään vessassa jälleen kerran vielä oksentamassa ja sitten hoitaja antaisi pahoinvointia vähentävän piikin.

Piikki pistettiin kankkuun - huudahdin närkästyneenä yllättävästä pistoksesta. Sitä on niin tottunut että rokotukset näkee, tällä iällä ne yleensä pistetään käsivarteen. Hoitaja neuvoi odottamaan 10 minuuttia paikoillani ennen kuin lähdettiin käymään Hoon kanssa apteekissa ja kaupassa.

Kotona mitattiin melkein 38 astetta kuumetta ja menin samantien nukkumaan. Illalla mietin, että onneks ei lähdetty Sveitsiin, en olis mitenkään selvinnyt lentomatkasta.

Näin lauantaina harmittaa olla kotona. Olo on jo paljon parempi, sain tänään jo vähän syötyäkin. Ei siitä lentomatkasta olis tullut mitään, mutta silti tylsää että reissu meni sivusuun. Onneksi meillä on bändin kanssa keikka, mikä vähän pelastaa tän lauantai-illan sentäs. Sveitsissä ei oltais päästy keikalle.

Taisi olla ensimmäinen vatsatauti sitten lapsuuden.

tyhjästä päästä

Päässä vähän surisee, kun koitan miettiä viimesiä asioita, jotka pitäis hoitaa ennen huomista. Ainakin pitäis pakata..

Huomisen agendaan siis kuuluu päivä töissä ja illasta Sveitsiin. Tällä hetkellä energiat on niin täysin lopussa, ettei meinaisi jaksaa, mutta toisaalta veikkaan että tekee toooodella hyvää päästä irti täältä ees viikonlopuksi.

Niin tyhjillään, ettei oikeastaan oo ees järkevää sanottavaa.

duuniasiaa

Mä olen töissä eräässä isossa yrityksessä. Meillä on tosi paljon työntekijöitä. Se tekee työpaikasta monin tavoin tosi kivan, erityisesti kun työympäristökin on kiva.

Siitä huolimatta viime aikoina on ollut aivan liikaa töitä. Työkaveri totesi tänään menevänsä lääkäriin - epäilee työuupumusta.

Mun kello tikittää.

rypäleitä n8lla

(piti kokeilla kuvien lähettämistä blogiin sähköpostin yli)

end of an era

Jonkunlainen aikakausi kai tuli päätökseen. Edellinen blogi jäi uusien teknologioiden ja muutosten tuulien jalkoihin ja jonkunlaisen harkinnan jälkeen päätin etten enää taistele, vaan heitän kädet ilmaan ja alotan uusiksi ihan toisaalla.

Tässä on toisaalta myös hyviä puolia. Pääsen jatkamaan kirjoittelemista anonyymimmin nyt, eikä ole pelkoa, että mahdolliset tulevat työnantajat päätyvät yhdistelemään henkilökohtaisuuksia muhun (ei niin, että niin olisi käynyt, mutta ainahan se pelottaa). Lisäksi puhtaalta pöydältä alottaminen on aina mukavaa. Pieni puhdistautuminen tuon tuostakin tulee tarpeeseen.

Jotain ajatuksiakin mulla oli, mutta ne taisi olla ja mennä.

Noin muutoin sunnuntai on mennyt laiskasti. Näin jälleen kerran semi-painajaisia, varmaan jo viidettä yötä putkeen. Yhtenäinen teema on aina jonkun pakeneminen - ei varsinaisesti hengenvaara, mutta silti selkeä tarve päästä pois. Viime yönä vetäsin oikein tuplat - heräsin joskus aamuyöstä ensimmäiseen painajaiseen ja jatkoin siitä heti samantien täysin uuteen uneen. Skenaariot on vaihdellu natsien hyökkäyksestä seonneisiin pappeihin.

Työt stressaa, mulla on vasta kolme viikkoa takana, neljäs viikko alkamassa ja töitä on niin paljon, että välillä tuntuu että ei vaan yksinkertaisesti tule kädet riittämään. Siitä kai ne painajaisetkin. Jotenkin odotan ja toivon jatkuvasti että tilanne kuitenkin sitten tässä vielä helpottuu ja rauhottuu jossain vaiheessa, tosin ehdin jo miettiä tossa että pitäisi pistää sunnuntai siihen, että tekee vaan duunia, koska huominen ei tuu taas riittämään kaikelle mitenkään.

Päätin että tasan en ala kuluttaa vapaapäiviäni tähän ja siellä se ahdistus takaraivossa jyskyttää.

Tehtiin H:n kanssa aurajuusto-jauhelihaa, josta tuli oikeastaan paljon enemmän jauhelihaa kuin auraa. Hyvää se oli kuitenkin ja siitä on hyvä mieli, että syöminen on pysynyt koko viikonlopun suhteellisen terveellisenä - joskin eilen tuli syötyä ihan liikaa.

Noin kokonaisuudessaan musta tuntuu aika eläväiseltä. Yksistään se, että sain viime viikolla käytyä joka päivä kuntoilemassa teki todella hyvää. Sitten sain kotona siivottua, tehtyä hyvää ruokaa ja vietettyä tunnin ihan vain venytellen. Tuntuu siltä kuin jotain mun elämässä olisi taas mun omassa kontrollissa ja hommat hallussa. Se rauhottaa kaiken työstressin keskellä.

Enää pitäisi tsempata, että saisi yhdet häät järkättyä...