Kesä!!

kirjoittamisen tuskaa

Aina toisinaan turhaudun siihen, että kirjoittaminen tuntuu niin vaikealta. Että elämä pyörii samojen asioiden ympärillä ja niistä ei kuitenkaan riitä kovinkaan pitkälle sanottavaa - erityisesti kun monista asioista ei kertakaikkiaan edes voi puhua (työasioita, you know).

Sitten luen muiden ihmisten blogeja ja jotenkin inspiroidun ja ajattelen, että jospa minäkin vielä kirjotan. Vähän niinkun kun kuuntelee musiikkia. 'ei biisien tekeminen nyt niin vaikeaa voi olla!'

Tältä päivältä: pyöräilin töihin, pyöräilin töistä kotiin. Töissä kehuskelin työkavereilleni, että peppuun ei yhtään sattunu ja lihaksetkin on ihan ok. Kotimatkalla jouduin syömään sanani ja nöyrästi viestitin kavereille, että pyörälle noustessa peppu vingahti - eikä siihen liittynyt mikään ilman liikkuminen.

In other news: kävin aamulla hakemassa uudennimisen passini, jonka kuvassa näytän jotenkin vanhalta ja väsyneeltä. Hiuksetkin vähän sekasin. Poliisiaseman ulkopuolella törmäsin vanhaan opiskelukaveriini - taas. Tuntuu että tapaan tätä kyseistä henkilöä tuon tuostakin mitä erikoisemmissa paikoissa. Hänkin matkalla hakemaan uudennimistä passia, oli ottanut avioliitossa vaimon sukunimen.

Illalla vietiin meidän vanha imuri Serkkuselle, Hoo harvensi porkkanoita ja mä vähän silittelin pupua.

Niin, kerroinko, laitettiin meidän ikkunalaudalle porkkanoita kasvamaan. Ihan heräteostoksena (multaa, ruukku ja porkkanansiemeniä). Ajateltiin että olisi tosi hauskaa voida antaa pupulle omakasvattamia porkkanoita. Katsotaan mitä tapahtuu. Tässä todisteita.

Toi pitkä huiska tossa keskellä on kokeilumielessä istutettu valkosipuli.

Me ei olla kauhean hyviä puutarhureita.. Nykyään porkkanat on kyllä jo kasvattanu taimia!

muistoja mutkissa

Päädyin ensimmäistä kertaa yli viiteen (tai johonkin) vuoteen reitille, jota ajoin aikoinaan päivittäin töihin. Pieni sivureitti Pitäjänmäen syövereissä. Aluksi pohdin eksyisinkö vai muistaisinko vielä miten siitä ajettiin, mutta ajaessa pelko hävisi. Tuttu lounasravintola samalla mainoksella samassa paikassa, samat mutkat, samat rakennuksen.

Puhutaan deja-vu-tunteesta. Yhtäkkiä alkoi ryöpytä muistikuvia ajoista, jolloin ajelin tuota reittiä jatkuvasti. Olin keskellä prosessia, joka lopulta johti avioeroon. Olin tuskastunut, turhautunut, väsynyt ja tavallaan tehnyt jo päätökseni, vaikka edelleen yritin.

"Voikun voisi aloittaa vaan alusta", sanoin joskus, enkä oikein itsekään tiedä mitä sillä tarkoitin. Justin Timberlake soi siinä mutkassa ja PMMP sen jälkeen. Olin väsynyt siihen jatkuvaan väsytystaisteluun, jossa oli lopulta pelkkiä häviäjiä. Jatkuva riitely oli hiipunut lannistuneeseen sopuun, jossa adrenaliini ei yksinkertaisesti jaksanut enää nostaa päätään, vaan kuljin haamuna, luovuttaneena, toivoen, että jokin muuttuisi. Että kaikki olisi taikaiskusta paremmin. Miten vain, kunhan paremmin.

Aika pitkään sitä kesti.

"Pulu on yleisnimi linnulle", M sanoi joskus ja nauroin sille. Käytän vieläkin linnuista sanaa 'pulu'.

Jotenkin jaksaa yllättää miten nopeasti historia, jota kuitenkin kantaa koko elämänsä mukanaan, hälvenee unenomaiseksi todellisuudeksi, joka olisi voinut ehkä olla myös elokuvaa tai ehkä jonkun toisen elämää. Melkein unenomaista.

Joskus niitä valokuvia tulee vastaan ja silti on joskus vaikea muistaa.

Me mennään kolmen viikon päästä naimisiin. Mun toinen kerta.

se aika kuusta

Yksi näistä aamuista. Mun herkkä alavatsa kramppaili täysiä joka suuntaan, eikä edes aamupala sitten uponnut. Lievän kiukkusena mä lähdin pudottelin Buranaa kurkusta ja lähdin töihin.

Joskus iltapäivällä alkoi aivan sietämätön jätskin himo, siis ihan sellainen, että pysähtelin aina välillä vaan miettimään miltä jätski maistuisi ja miten ihanaa olis olla kotona katsomassa telkkaria ja syömässä jätskiä. Ja jotain tosi suolasta kanssa.

Kituuttelin viiteen asti, kunnes lähdin kaasu pohjassa kauppaan - vain todetakseni, että se mun haaveilema jätski oli loppu! Ei auttanu, ostin kaupan tyhjäksi juustoista ja purkillisen toiseksi parasta juustoa.

Kotiin tullessani oli vaikea päättää mitä tehdä ensin - syödä, avata lapsellisella innokkuudella odottamani Mass Effect 2 -paita paketti vai käydä vessassa. Alotin maistamalla vähäsen jätskiä ja heti perään sitten kokeilemalla niitä vaatteita ja sitten pistin hellan tulille. Tuntui että olin ollu koko päivän aivan järjettömän nälkänen ja halusin vaan KAIKKEA. Ihan hirveästi KAIKKEA!

Paistoin pannulla Halloum-juustoa ja paneroituja mozzarella paloja, jätin keittiön aivan järkyttävän näköiseksi ja lysähdin uudessa paidassa sohvalle kattomaan jotain ikivanhaa sitcomia.

Näin se menee. Katsoin kaks jaksoa, syyllisenä siivosin äkkiä keittiön kaikista jäljistä, ennen kuin Hoo tuli kotiin ja laitoin vaatteet siististi pinoon. Nyt on sellanen olo, että vois melkein mennä nukkumaan.

Tää aika kuusta on aina yhtä ihanaa.

lenkillä

Pohdin vähän aikaa kotiintullessa uskaltaisinko lähteä lenkille. Lokkien huuto kuitenkin houkutteli, joten pistin lenkkeilykengät jalkaan, otin vähän musaa mukaan ja lähdin ulos.

Kaivari oli ihan taianomainen ja vieläkin harmittaa, ettei ollut kameraa mukana. Tämä päivä noin niinkuin sääolosuhteiden puolesta oli varmasti tän vuoden paras so far. Ulkona tuoksui sulava nurmikko, lapset pyöräili vastaan uusilla fillareillaan, ja meri .. se meri!

Kohti Suomenlinnaa avautui aivan vaaleansininen, lähes peilityyni meri, jossa kimalteli siellä täällä pienen pieniä jäälohkareita. Aivan uskomattoman kaunista! Rannalla ihmisiä ja koira, joka käveli mielummin kiviaidalla kuin maassa, hiekkaa, koskeloita ja meren ja taivaan yhdistyminen. Ihan käsittämättömän kaunista.

Hidastin kävelyksi ja jäin katselemaan maisemia. Tänään taisi oikeasti olla kevään ensimmäinen päivä. Ainakin mulle.

Ja Helsingin Jäätelötehtaan kiska oli auki! Ens kerralla otan kameran mukaan. Ei haitannu tippaakaan ulkoilla vaikka keuhkoihin vähän sattuiki.

aurinkoa kampissa

Ulkona kevättä, aurinkoa ja kylmää tuulta. Pinkkiin farkkutakkiin pukeutunut Elvis kadun kulmassa ja nauravia nuoria.

Käytiin Hoon kanssa suorittamassa kansallisvelvollisuus ja ennakkoäänestämässä. Käväsin Forumissa katsomassa kauppoja ja etsimässä valkosta mekkoa - yllättäen tuli paineita maistraattipukeutumisesta.

Kotona esittelin surkeana romanttis-pitsistä hörhelöä, jonka olin löytänyt. Hoo pidättely  nauruaan ja pyysi esittelemään vanhempia mekkojani. Yllättäen varastosta löytyikin ihan hyvä ja sain taas vedettyä vähän henkeä.

Uunissa palapaistia paistumassa ja meillä on ihan hyvä sunnuntai.

hääpaineita

Ei olisi sittenkään pitänyt ostaa häälehtiä. Taisin jossain aikasemmin mainita, että kesällä pitäisi järjestää yhdet pienimuotoiset häät, joiden järjestelyt ovat tähän asti sujuneet suurinpiirtein suunnitelmien mukaan - eli mahdollisimman vähällä stressillä.

Tähän asti kaksi stressiä aiheuttavinta yksityiskohtaa ovat olleet häämekko (teetän itse ompelija-ystävälläni) sekä illan menun valinta. Uskoisin molempien olevan hallussa.

Niin. Minusta ei ole bridezillaksi, joka selailee tuntikausia erilaisia häälehtiä, ja jolla on ollut lapsuudesta asti hääkansio, johon on keräilty erilaisia ihania hääasioita. Minusta ei todellakaan ole pistämään käsittämättömiä määriä aikaa yhden illan suunnitteluun, väkertämään sormet innostuksen hiestä hääkarkkeja, räjähtelemään kaasoilleni, tuhlaamaan omaani ja muiden aikaa sen pohtimiseen mikä väriteema nyt sopii parhaiten silmieni ja onko hääkutsujen fontti nyt juuri se, jonka 12-vuotiaana päätin.

Sen verran olen tähän häähössötykseen heittäytynyt, että ajattelin käydä manikyyrissä ja olen haaveillut vähän hiuspidennyksistä. Ammattikuvaajakin hankittiin. Ja tosiaan, hankin mekon mittatilaustyönä.

Menin nyt sitten kuitenkin ostamaan kaksi häälehtä, joita silmäillessä pieni paniikki alkoi iskeä. Onko kaikki nyt tosiaan täydellistä? Tuleeko päivästä nyt sitten JUURI sellainen kuin olen aina halunnut? Onko värit kohdillaan?! LÖYDÄNKÖ OIKEAA SILKKIPAPERIA HÄÄKARKEILLE?!

Oli pakko pysähtyä hengittämään. Meidän häistämme ei tule sellaisia kuin lehdissä. Meidän häiden pääteema on stressittömyys. Mukavuus. Pöydille laitetaan hauskaa näperrettävää leegoista ja suklaata haluaisin myös. En todellakaan aio stressata, valitsemani häämekkomalli on juuri hyvä, turha enää panikoida 'entä jos joku muu olisikin parempi'. Meidän hääpaikkakin on aivan sopiva. Kaikki tulee menemään just hyvin, vaikken olekaan perustanut erikseen hääblogia.

17-vuotiaana

Lueskelin hauskan kirjoituksen, jossa eräs kuuluisahko (noin Suomen mittakaavalla) muotibloggari muisteli millaista elämä oli 17-vuotiaana. Idea oli kiva ja teki mieli kopioida. Koitin kovasti etsiä koneeltani itsestäni kuvaa 17-vuotiaana, mutten löytänyt. Toisaalta, olisihan se muutenkin ollut anonymiteetin rikkomista.

Asumispaikka: Asuin Helsingissä, Munkkiniemessä. Vuotta, paria aikasemmin olin vannonut kovaan ääneen, kuinka muutan täältä tuppukylästä pois sitten aikuisena. 15-vuotiaana viisi kilometriä keskustasta oli aivan liian pitkä matka. Ruoholahti olisi ollut vielä siedettävän etäisyyden päässä, mieluiten olisin asunut Punavuoressa Iso-Roballa.

Veikkaan, että jokainen nuori käy läpi saman 'inhoan tätä pikkuruista paikkaa, muutan isona isompaan' -vaiheen, vaikka asuisi missä.

Koulu: Kävin lukion toista luokkaa Alppilan lukiossa. Käytiin koulukuoron kanssa Tsekeissä kuoromatkalla, valmisteltiin hauskoja proggiksia ja taisin laulaa paljon Chydeniusta. Istuttiin silloin parhaan ystävän, Terhin, kanssa pelkillä samoilla kursseilla, feilattiin kokeilta, hölmöiltiin ympäriinsä ja käytiin ruokiksella ostamassa valkosipulipatonkia ja jugurttia viereisestä Siwasta. Kaiken kaikkiaan koulu oli (muistaakseni) aika kivaa, kun oli hyvää seuraa.

Kaverit: Terhin kanssa tosiaan vietettiin kaikki kouluaika. Koulun ulkopuolella vietettiin aikaa ympäriinsä tietyn kaveriporukan kanssa. Yksi vakiohengailupaikoista oli Forumin Hese, jossa saatettiin istua tuntikausia juttelemassa. Muistan itseasiassa joskus kirjoittaneeni siellä ruotsin aineen nenäliinaan. Opettaja ei ottanut ainetta vastaan.

Oikeastaan näihin hetkiin liittyy tosi paljon tosi tärkeitä muistoja. Pimeitä, märkiä iltoja, Hesen ketsuppia, Kauppatori ja Aleksi. Meillä oli tapana kaveriporukan kanssa keksiä mitä ihmeellisempiä paikkoja, joissa tavata. Eduskuntatalon portailla, Forumin lasikulman neljännessä kerroksessa (ei edes tiedetty mikä Mehiläinen on, hengattiin vaan siellä käytävässä, kun siellä oli rauhallista), Töölönlahdella, Skattan puistossa, keskellä kevättä Hietsun rannalla (joskus yöllä tietenkin).. Elämä oli jotenkin todella vahvasti hetkessä elämistä ja tunteiden kuuntelua.

Sivilisääty: Puoliseurustelin vähän hankalassa parisuhteessa yhden pojan kanssa, joka oli todella mustasukkainen mun kavereista ja menemisistä, vaikka kaveriporukka oli ihan samaa, jossa se itse liikkui. Vaikka mulla oli periaatteessa hauskaa, sitä kaikkea varjosti jonkun sortin melankolisuus, mikä sai mut kirjoittamaan aivan massiivisen määrän erilaisia tekstejä.

Työ: Menin 17-vuotiaana töihin erään internetoperaattorin tekniseen asiakaspalveluun. Vaikka työ oli kusista, tavallaan monet hauskimmista muistoista on sieltä. Meillä oli aivan huippuporukka, oltiin kaikki samassa liemessä, mikä sitoi meidän aivan mahtavalla tavalla yhteen.

Musiikki: Olin vaiheessa, jossa kuuntelin pelkästään Ultra Bra:ta. Tätä vaihetta taisi jatkua aika pitkään..

Kaiken kaikkiaan elämä pyöri melko tasaista ratasta iloineen ja suruineen. Aloin 17-vuotiaana tienata omaa rahaa, mikä vapautti minut ostamaan tietokoneen, näytön, ruokiksella kaupasta ruokaa, leffoja, musiikkia jne. Viimenen vuosi ennen täysi-ikäisyyttä.

Ainoa, mikä lopulta jäi vähän harmittamaan oli se, että skippasin vanhojen tanssit. Harjoitukset meni aina työvuorojen päälle, enkä olisi mitenkään saanut sumplittua. Lisäksi mustasukkainen poikaystävä olisi ollut ihan raivoissaan. No mutta, hyvin olen pärjännyt ilmankin.

motivaatiopuhetta

Aina välillä mulle tulee todella voimakkaita elämäntapamuutos-motivaatiokohtauksia. Yleensä joku tyytymättömyys aiheuttaa vahvan tarpeen muutokseen, mikä vyöryttää tekemisen puuskan, jonka johdosta syntyy suunnitelmia, excel-taulukoita, kuvia, päätöksiä ja motivaatiopuheita.

Hyvin usein motivaatio jossain vaiheessa kuitenkin laimenee, jopa unohtuu. Elämä on takaisin ennallaan.

Don't get me wrong, though! Oli aika, jolloin laihduin melkein 30 kiloa yhdeksässä kuukaudessa tiukan tarkalla dieetillä, jossa noudatin orjallisesti itselleni tekemiäni ruokapäiväkirjoja, jotka muuttuivat päivä päivältä hullumaksi. Kello 15:45: 15g maapähkinöitä. Kello 17:05: 50g tomaattia. Jne.

Lopulta tuli hetki, jolloin kamelin selkä katkesi. Halusin syödä suklaata. Pannukakkua. Keksejä, karkkia, kahvikakkuja, pipareita. Kaikki herkut kävi, sellaisetkin joista en ollut aikasemmin ikinä pitänyt. Koko painoa en takaisin saanut, mutta siitä alkoi painotasapainottelu, joka aina välillä onnistuu paremmin ja aina välillä huonommin.

Niin, olenhan mä myöskin monta kertaa muuttanut elämääni tyytymättömyyksieni puuskissa esimerkiksi työnsuhteen. Yhden avioeronkin otin.

Uutta itsekuri-laihdutus vimmaa en ole saanut. Monta kertaa yrittänyt sillä varjolla, että onnistui tämä ennenkin, mutta aina se jää johonkin kiinni. Olen kovasti koittanut mikä sen motivaation lopulta hävittää. Onko joku himo yksinkertaisesti niin voimakas? Onko tyytymättömyys lopulta kuitenkin niin vähäistä?

Tällä kertaa pohdinnassani tulin siihen tulokseen, että ellei päämäärä ole kertakaikkiaan jotain aivan käsittämättömän hienoa, on motivaatiota vaikea ylläpitää. Muistan aikoinaan sen super-laihdutuksen kanssa kuinka mietin kuinka paljon kivempi ja kauniimpi ihminen musta tulisi, kuinka paljon saisin hyväksyntää ja oppisin asioita ja minusta pidettäisiin. Se kaikki oli todella tavoittelemisen arvoista.

Nyt tiedän, ettei todellisuus ihan niin ruusuista olekaan. Kyllä, monesti sain paljon enemmän huomiota osakseni. Loppujen lopuksi olin kuitenkin edelleen sama minä, jonka luonne ei muuttunut, vaan samoja tyyppejä ärsytin ja samat tyypit tykkäsi musta. En oppinut juurikaan sen paremmin tanssimaan, vaan menin ihan luonnollista kehitystä, joka tulee kun käy tanssitunneilla. Ja ennen kaikkea: elämään tuli sellaisia ikäviä asioita kuten tarve ottaa avioero ja pistää koko pakka sekaisin.

Niitä muistellessa laihdutuksen päämäärä tuntuu jotenkin vähemän glamöröösiltä. Toisinaan kuitenkin kaipaan sitä kevyttä, pientä tyttöstä, joka silloin olin. Realiteetti kuitenkin iskee vastaan ja kertoo, että musta tuskin koskaan enää sellaista tulee, ja nyt ehkä kannattaisi vaan pitää kiinni siitä motivaatiosta, joka nyt on syntynyt.

Motivaatiohetkinä kannattaisi varmaan kirjoittaa muistiin ajatuksia, jotta myöhemmin voisi lukea miksi asiat on tärkeitä ja tavoittelemisen arvoisia.

öisiä ideoita

Me yritettiin mennä ajoissa nukkumaan. Puolen yön aikaan kuitenkin valo vielä paloi ja jompi kumpi muistutti, että huomenna pitäis taas olla töissä, unta olisi melkolailla tärkeää saada.

Valot sammui. Kumpikaan ei nukahtanut hetkeen - tai näin mä ainakin kuvittelin, kunnes Hoon puolelta alkoi kuulua tuttua, turvallista tuhinaa. Mä huokasin, pyörähdin, asettelin itseäni ja nousin lopulta ylös.

Näin öisin tulee tehtyä, ajateltua ja päätettyä kaikkea kummallista. Ehdin tossa pyöriskellessäni miettiä kaikkea menneisyydestä tulevaisuuteen, töihin (tottakai), elämään ja parisuhteeseen liittyvää. Mietiskelin eri biisejä, kuuntelin Hoon hengitystä ja pohdin sitä miten sitä ihminen vuosien saatossa muuttuu. Koska musta tuli kolmekymppinen? No okei, varsinaisesti se tapahtui tammikuussa, but that's not the point.

Nousin siis lopulta ylös, punnitsin pitäiskö katsoa jakso uusinta addiktiota, Two guys, a girl and a pizza place (tai jotain sinne päin), vai surffata vaan verkkoa. Valitsin jälkimmäisen.

Näin puolta tuntia myöhemmin huomasin tilanneeni keittokirjan netistä. Ensimmäinen kerta tämäkin.

Yö, tämä ihmisen varjopuoli.

Nyt olisi varmaan hyvä aika kömpiä takaisin sänkyyn ja yrittää vähän tiukemmin nukahtamista.

kuin eläkeläiset

Mä heräsin sunnuntaiaamuna ensimmäisen kerran varttia vaille seitsemän. Oksetti ja pyörrytti. Krapula. Ei oo reilua kolmen alkoholiannoksen jälkeen saada tämmöstä krapulaa. Painoin silmät tiukasti kiinni ja päätin nukahtaa uudestaan. Ja nukahdin sellaseen terävään, epämukavaan uneen.

Yhdentoista aikaan nousin ylös. Aamu oli kalpea ja luotaantyöntävä, ei ollenkaan sellanen kuin sunnuntaiaamun pitäis olla. Kutsuva, pekonin ja tuoreen leivän tuoksuinen, puhtaita vaatteita ja pintoja ja kaikkea.

Joo ei. Meidän sunnuntaiaamu oli sotkuinen, pahoinvoiva ja torjuva.

Yritin siivota vähän, mutta Hoo kiersi kätensä mun ympärille ja huokas ettei ollut vielä ihan yhtä valmis ryhtymään näin reippaaksi. Käperryttiin siis molemmat sohvalle katsomaan jotain satunnaisia sitcomeja.

Iltapäivästä vähän niinkuin yritettiin nousta, mutta päästiin tasan makuuhuoneeseen, kun nukahdettiin takasin sänkyyn. Tällä kertaa uni houkutteli ja upotti. Hoon käsivarret mun ympärillä, sylikkäin nukuttiin tunteja - kello oli puoli seitsemän kun herättiin.

"Me ollaan ihan valmiita eläkeläisiksi", Hoo virnisti unisesti. Noustiin ylös syömään suklaajätskiä.

kotona, ei sveitsissä.

Torstaiaamupäivää töissä. Edellisenä päivänä oli tullut ilmoitus, että alihankkijan projektipäällikkö lopettaa projetkin ja etsii vähemmän stressaavan työn. Saman päivän aikana kuitenkin löydettiin uusi projetkipäällikkö, joka lupasi aloittaa hommat parin viikon päästä. Vanha päällikkö tätä viikkoa kotona sairastamassa.

Päätettiin siis yhteistuumin, että menisin torstaiaamupäiväksi alihankkijalle, projekti assistentin henkiseksi tueksi ja katsoisin että hommat siellä hoituu kuten pitää. Iltapäivästä ihan vaan viimeset langan pätkät kiinni ja sitten lähtisikin jo lento Sveitsiin.

Yhdentoista aikaan kävelin rivakoin askelin toimiston vessaan ja oksensin aamukahvit pihalle.

"Varmaan stressiä", ajattelin ja menin takaisin sorvin ääreen. Kyllä tää tästä kun pääsen kotiin ja siitä pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin.

Kahden maissa, kun viimein pääsin tekemään lähtöä kotiin, kävin vielä uudelleen vessassa, varmistamassa etten ainakaan kotimatkan aikana alkaisi oksentaa. Kotona samantien telkkari päälle, närästyslääkkeitä vatsaan ja yritin saada ajatukset muualle.

Kolmen aikaan närästyslääkkeen kanssa nauttimani vesilasillinen lensi pihalle. Yritin lepyytellä vatsaa banaanilla.

"Meidän pitäisi kohta lähteä että ehditään lennolle", Hoo muistutti. Katsoin sitä avuttomana ja kävin poistamassa banaanin.

"Soita vakuutusyhtiöön ja kysy saadaanko matkavakuutuksesta lippujen rahat takasin."

Hoo soitteli, ja sai lupauksen rahoista. "Lähdetäänpä seuraavaksi lääkäriin."

Mentiin Mehiläiseen, jossa itkua pidätellen kerroin että on ihan hirveä olla ja kokoajan vaan oksetaa ja Sveitsiin olis pitänyt lähteä. Eestiläinen, keski-ikäinen mieslääkäri oli sympaattinen, neuvoi käymään vessassa jälleen kerran vielä oksentamassa ja sitten hoitaja antaisi pahoinvointia vähentävän piikin.

Piikki pistettiin kankkuun - huudahdin närkästyneenä yllättävästä pistoksesta. Sitä on niin tottunut että rokotukset näkee, tällä iällä ne yleensä pistetään käsivarteen. Hoitaja neuvoi odottamaan 10 minuuttia paikoillani ennen kuin lähdettiin käymään Hoon kanssa apteekissa ja kaupassa.

Kotona mitattiin melkein 38 astetta kuumetta ja menin samantien nukkumaan. Illalla mietin, että onneks ei lähdetty Sveitsiin, en olis mitenkään selvinnyt lentomatkasta.

Näin lauantaina harmittaa olla kotona. Olo on jo paljon parempi, sain tänään jo vähän syötyäkin. Ei siitä lentomatkasta olis tullut mitään, mutta silti tylsää että reissu meni sivusuun. Onneksi meillä on bändin kanssa keikka, mikä vähän pelastaa tän lauantai-illan sentäs. Sveitsissä ei oltais päästy keikalle.

Taisi olla ensimmäinen vatsatauti sitten lapsuuden.

tyhjästä päästä

Päässä vähän surisee, kun koitan miettiä viimesiä asioita, jotka pitäis hoitaa ennen huomista. Ainakin pitäis pakata..

Huomisen agendaan siis kuuluu päivä töissä ja illasta Sveitsiin. Tällä hetkellä energiat on niin täysin lopussa, ettei meinaisi jaksaa, mutta toisaalta veikkaan että tekee toooodella hyvää päästä irti täältä ees viikonlopuksi.

Niin tyhjillään, ettei oikeastaan oo ees järkevää sanottavaa.

duuniasiaa

Mä olen töissä eräässä isossa yrityksessä. Meillä on tosi paljon työntekijöitä. Se tekee työpaikasta monin tavoin tosi kivan, erityisesti kun työympäristökin on kiva.

Siitä huolimatta viime aikoina on ollut aivan liikaa töitä. Työkaveri totesi tänään menevänsä lääkäriin - epäilee työuupumusta.

Mun kello tikittää.

rypäleitä n8lla

(piti kokeilla kuvien lähettämistä blogiin sähköpostin yli)

end of an era

Jonkunlainen aikakausi kai tuli päätökseen. Edellinen blogi jäi uusien teknologioiden ja muutosten tuulien jalkoihin ja jonkunlaisen harkinnan jälkeen päätin etten enää taistele, vaan heitän kädet ilmaan ja alotan uusiksi ihan toisaalla.

Tässä on toisaalta myös hyviä puolia. Pääsen jatkamaan kirjoittelemista anonyymimmin nyt, eikä ole pelkoa, että mahdolliset tulevat työnantajat päätyvät yhdistelemään henkilökohtaisuuksia muhun (ei niin, että niin olisi käynyt, mutta ainahan se pelottaa). Lisäksi puhtaalta pöydältä alottaminen on aina mukavaa. Pieni puhdistautuminen tuon tuostakin tulee tarpeeseen.

Jotain ajatuksiakin mulla oli, mutta ne taisi olla ja mennä.

Noin muutoin sunnuntai on mennyt laiskasti. Näin jälleen kerran semi-painajaisia, varmaan jo viidettä yötä putkeen. Yhtenäinen teema on aina jonkun pakeneminen - ei varsinaisesti hengenvaara, mutta silti selkeä tarve päästä pois. Viime yönä vetäsin oikein tuplat - heräsin joskus aamuyöstä ensimmäiseen painajaiseen ja jatkoin siitä heti samantien täysin uuteen uneen. Skenaariot on vaihdellu natsien hyökkäyksestä seonneisiin pappeihin.

Työt stressaa, mulla on vasta kolme viikkoa takana, neljäs viikko alkamassa ja töitä on niin paljon, että välillä tuntuu että ei vaan yksinkertaisesti tule kädet riittämään. Siitä kai ne painajaisetkin. Jotenkin odotan ja toivon jatkuvasti että tilanne kuitenkin sitten tässä vielä helpottuu ja rauhottuu jossain vaiheessa, tosin ehdin jo miettiä tossa että pitäisi pistää sunnuntai siihen, että tekee vaan duunia, koska huominen ei tuu taas riittämään kaikelle mitenkään.

Päätin että tasan en ala kuluttaa vapaapäiviäni tähän ja siellä se ahdistus takaraivossa jyskyttää.

Tehtiin H:n kanssa aurajuusto-jauhelihaa, josta tuli oikeastaan paljon enemmän jauhelihaa kuin auraa. Hyvää se oli kuitenkin ja siitä on hyvä mieli, että syöminen on pysynyt koko viikonlopun suhteellisen terveellisenä - joskin eilen tuli syötyä ihan liikaa.

Noin kokonaisuudessaan musta tuntuu aika eläväiseltä. Yksistään se, että sain viime viikolla käytyä joka päivä kuntoilemassa teki todella hyvää. Sitten sain kotona siivottua, tehtyä hyvää ruokaa ja vietettyä tunnin ihan vain venytellen. Tuntuu siltä kuin jotain mun elämässä olisi taas mun omassa kontrollissa ja hommat hallussa. Se rauhottaa kaiken työstressin keskellä.

Enää pitäisi tsempata, että saisi yhdet häät järkättyä...