Päädyin ensimmäistä kertaa yli viiteen (tai johonkin) vuoteen reitille, jota ajoin aikoinaan päivittäin töihin. Pieni sivureitti Pitäjänmäen syövereissä. Aluksi pohdin eksyisinkö vai muistaisinko vielä miten siitä ajettiin, mutta ajaessa pelko hävisi. Tuttu lounasravintola samalla mainoksella samassa paikassa, samat mutkat, samat rakennuksen.
Puhutaan deja-vu-tunteesta. Yhtäkkiä alkoi ryöpytä muistikuvia ajoista, jolloin ajelin tuota reittiä jatkuvasti. Olin keskellä prosessia, joka lopulta johti avioeroon. Olin tuskastunut, turhautunut, väsynyt ja tavallaan tehnyt jo päätökseni, vaikka edelleen yritin.
"Voikun voisi aloittaa vaan alusta", sanoin joskus, enkä oikein itsekään tiedä mitä sillä tarkoitin. Justin Timberlake soi siinä mutkassa ja PMMP sen jälkeen. Olin väsynyt siihen jatkuvaan väsytystaisteluun, jossa oli lopulta pelkkiä häviäjiä. Jatkuva riitely oli hiipunut lannistuneeseen sopuun, jossa adrenaliini ei yksinkertaisesti jaksanut enää nostaa päätään, vaan kuljin haamuna, luovuttaneena, toivoen, että jokin muuttuisi. Että kaikki olisi taikaiskusta paremmin. Miten vain, kunhan paremmin.
Aika pitkään sitä kesti.
"Pulu on yleisnimi linnulle", M sanoi joskus ja nauroin sille. Käytän vieläkin linnuista sanaa 'pulu'.
Jotenkin jaksaa yllättää miten nopeasti historia, jota kuitenkin kantaa koko elämänsä mukanaan, hälvenee unenomaiseksi todellisuudeksi, joka olisi voinut ehkä olla myös elokuvaa tai ehkä jonkun toisen elämää. Melkein unenomaista.
Joskus niitä valokuvia tulee vastaan ja silti on joskus vaikea muistaa.
Me mennään kolmen viikon päästä naimisiin. Mun toinen kerta.
No comments:
Post a Comment